Timothée oli pienestä asti paljon sairaana, hänellä todettiin jo Ranskassa vastustuskyvyn puute, joka aiheutti sen, että hänellä oli usein vakaviakin tulehdustauteja.

KYS:in syöpäosastolla

Korkean kuumeen vuoksi hän joutui usein sairaalahoitoon ja antibiootit ja nesteet jouduttiin antamaan suonen sisäisesti. Jo silloin havaittiin iholla muutoksia, kuin herpestä. Lääkärit eivät kiinnittäneet siihen suurempaa huomiota, kuten myöskään kuumeiluun, vaikka häntä tutkittiin Pariisilaisessa Lasten Sairaalassa (Necker.)

Kun sitten muutimme Suomeen, aluksi Timothée oli hyvin terve. Ei ollut kuumetta, eikä edes pientä flunssaa pariin vuoteen. Suomen hyvä saasteeton ilmasto, kesällä lämmin ja talvella kuiva, tekivät hänelle hyvää. Ulkona aamusta iltaan ja koulussa liikuntaa. Poika oli hyvässä kunnossa. Huokasimme jo helpotuksesta, olimmeko päässeet sairauden aiheuttamasta kierteestä. Koulu meni hyvin ja lapsi oli iloinen ja tyytyväinen.

Sitten hän alkoi taas sairastella ollessaan kolmannella luokalla, siis vuonna 1998. Mutta ei kuitenkaan mitään vakavampaa, tavallisia nuha-kuumeita vain. Kuitenkin hän oli joskus hyvin väsynyt ja valitti kipua jaloissa ja päänsärkyä. Oireet pahenivat seuraavana vuonna, usein oli myös unettomuutta. Käytimme lasta usein lääkärissä, mutta oireet pantiin kouluikäisten lasten yleisiin vaivoihin kuuluviksi. Olimme kuitenkin huolissamme ja pyysimme verikokeita, joissa valkosolut olivatkin koholla. Epäilimme leukemiaa, mutta meille vakuutettiin ettei ole syytä huoleen, joten elämä jatkui tavalliseen tapaan. Helmikuussa 2000 oikean silmän alaluomeen ilmestyi näppy, joka oli hiukan sinertävä ja kipeäkin se oli. Sitä hoidettiin silmätipoilla, mutta se uusiutui melkein joka kuukausi. Heinäkuussa se tulehtui hyvin pahasti ja olimme tosi huolestuneita. Silloin pääsimme silmätautien poliklinikalle, missä lääkäri määräsi antibiootit suun kautta ja silmätippoja. Tilanne rauhoittui taas joksikin aikaa, mutta koulun alettua muut oireet palasivat pahempina. Päänsärky paheni ja lapsi oli hyvin väsynyt. Verikokeissa valkosolut olivat taas korkeat, mutta lääkäreitä se ei huolestuttanut.

Sitten marraskuun lopulla Timothée oli viikonlopun flunssainen ja kuume alkoi nousta. Maanantaina silmä tulehtui yhtäkkiä ja luomi alkoi mustua. Tästä alkoi painajaismainen tapahtumien vyöry. Keskussairaalasta yliopistolliseen sairaalaan, Teho-osastolle, hengityskoneesseen. Leikkaussalissa, taistelua elämästä ja kuolemasta. Me vanhemmat harhailemassa sairaalan pitkillä, valkoisilla, loputtomilla ja haisevilla käytävillä. Muistamme vieläkin kaikkein selvimmin tuon lääkkeiden ja ruuan sekaisen hajun. Olimme epätietoisia, epätoivoisia, peloissamme ja aivan sekaisin. Kuitenkin yritimme pysyä todellisuudessa lapsemme tähden, kaikki aistit valppaina.
Emme tienneet, kukaan ei tiennyt mikä lapsellamme oli. Joku tuntematon paha runteli hänen kasvojaan ja ruumistaan, sillä nyt se tulehdus levisi hänen kasvoissaan koko oikean puolen ja rinnassa koko vasemman puolen. Kaikki oli vain mustaa kuollutta ihoa ja tulehdus vain levisi. Saimme tietää, että iho oli kuoliossa, mutta mikä sen aiheutti, se oli vielä mysteerio.
Viikon kuluttua selvisi diagnoosi; akuutti myeloinen leukemia ja pyoderma gangrenosum.

Meille ei annettu paljoakaan toivoa, ei oikeastaan ollenkaan, mutta vanhempana ei halua edes harkita sitä mahdollisuutta, että lapsesi kuolee, vaan on valmis tarttumaan jokaiseen mahdollisuuteen ja taistelemaan kaikin keinoin. Meille selvitettiin hyvin tarkkaan ja realistisesti mitä tuleman piti. Se oli aivan oikein lääkärien ja hoitohenkilökunnan taholta, meille itsellemme jäi ratkaistavaksi mitä toivoimme ja mihin uskoimme. Ilmaisimme uskovamme lapsemme paranevan, uskoimme lääketieteen tekevän parhaansa, mutta ennen kaikkea meillä oli usko Jumalaan, jolle mikään ei ole mahdotonta.

Sytostaatti hoidot aloitettiin välittömästi ja kirurgisia toimenpiteitä täytyi vielä suorittaa.
Plastikkakirurgisin toimenpitein Timothéelta poistettiin kaikki kuoliossa ollut ihon alue, mikä tarkoitti sitä, että oli poistettava suuri osa kasvoista oikealta puolelta luuhun asti. Tällöin oli poistettava oikea silmä, joka oli myös vahingoittunut. Vasemman puoleinen rinnanalue oli isolta alalta kuolion vahingoittama, joten siitäkin poistettiin iso alue. Ihon poisto alueet täytyi peittää nopeasti aina lisääntyvän tulehdusvaaran vuoksi, joten ihoa siirrettiin Timothéen omista reisistä leikkaus alueille.

Kun Timothée poistettiin hengityskoneesta hänet voitiin siirtää lasten syöpäosastolle. Siellä pikkuhiljaa hänelle selvisi mitä oli tapahtunut. Olihan hän ollut kaksi viikkoa täysin nukutettuna. Voi vain kuvitella miltä pienestä (11 v) pojasta tuntuu kun herää ja koko keho on siteiden peitossa. Kipua tuntui joka paikassa, suun limakalvot olivat rikki, ihonsiirto alueita kutisi, letkuja joka puolella. Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti? Pelko ja ahdistu oli varmasti suuri. Mitä me vanhemmat voimme tehdä? Olimme itsekin ahdistuneita ja peloissamme. Voimme vain sanoa yhä uudestaan ja uudestaan kuinka rakastamme häntä ja että olemme koko ajan hänen vierellään.

Hoidot olivat rankkoja, Timothéen vointi oli hyvin huono, hiukset lähtivät nopeasti, lääkkeet aiheuttivat pahoja sivuvaikutuksia, ruokaa ja nestettä ei pystynyt nielemään, iholla oli kutinaa ja siteiden vaihto tuotti kipua. Kaikki oli aivan kauheaa, lapsemme katsoi meitä pelokkaana ja tuskissaan, kysellen mitä hänelle tapahtuu. Eikä meillä ollut vastauksia, kun emme tienneet itsekään. Emmekä voineet sanoa, että sinä ehkä kuolet. me sanoimme: "sinä olet hyvin sairas, mutta sinua hoidetaan nyt hyvin täällä sairaalassa ja uskomme, että Jeesus parantaa sinut." Näin tosiaan uskoimme ja Timothée itsekin uskoi yhdeksän kuukauden ajan, jonka sairaus kesti, ennen lopullista parantumista. Siitä saimme voimaa jokaiselle päivälle erittäin raskaassa taistelussa.

Piirretty sairaalassa

Kertoaksemme siitä ihmeellisestä voimasta ja rohkeudesta, mikä Timothéella oli, hän kolme päivää osastolla oltuaan, katsellessaan televisiosta piirrettyä kuvaa jaksoi nauraa! Seuraavana päivänä hän istui sängyssään ja piirsi varmalla kädellä kuvan Aku-Ankasta. Osastolla oli joulujuhla ja Timothée seurasi sitä vuoteestaan, mutta mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Näihin yhdeksään kuukauteen mahtui paljon kärsimystä, niin fyysistä kuin psyykkistä. Toivo ja epätoivo vaihtelivat. Suurimman osan ajasta olimme sairaalassa, emme poistuneet lapsemme viereltä kuin yöksi. Tämän ajan elimme kuin erillään muusta maailmasta, meille oli vain yksi todellisuus, sairaalan huone ja lapsemme siinä.
Oli myös parempia aikoja, saimme olla jonkun päivän kotona ja silloin Timothée jaksoi olla ulkonakin ja jopa hiihtää!

12. syntymäpäiväjuhla sairaalassa

Osastolla Timothée tutustui toisiin lapsiin, kohtalo tovereihin. Joittenkin lasten välille muodostui todellinen ystävyys. Kaikkein lämpimin suhde Timothéella oli 17 vuotiaaseen Elisaan, joka kävi usein juttelemassa ja lohduttamassa hänen huoneessaan. Ja kun he eivät hoitojen takia voineet vierailla, lähettivät he herkkuja toisilleen hoitajien välityksellä.
Toivottamme kaikkea hyvää Elisalle ja kiitos.
Oli myös Arto, Päivi ja Eveliina, joka muisti aina iltarukouksissaan. Hänen äitinsä oli meille ihana ja mahtava tuki, aivan sairauden alussa. Nyt Eveliina ja Timothée ovat yhdessä Taivaan Isän luona.

Sitten kesäkuun alussa hoidot lopetettiin, koska ne eivät tehonneet. Pääsimme kotiin. Kahden kuukauden aikana Timothée jaksoi tahdon voimalla olla ulkona, käydä ravintolassa syömässä, leikkiä Coco koiransa kanssa, käydä huvipuistossa ja puuhata kaikkea pientä.

Useamman kerran viikossa kävimme Mikkelin Keskussairaalassa verikokeissa ja tiputuksissa. Tämä oli erittäin vaikeaa aikaa. Emme saaneet tarvitsemaamme tukea kuten Kuopion lastensyöpäosastolla. Jostain syystä, henkilökunnan oli vaikea tulla Timothéen huoneesseen muutoin kuin toimenpiteiden aikana. Tunsimme olomme usein turvattomaksi ja Timohtéekin kysyi "miksi minua ei hoideta enää?" Vaikeana koimme myös sen että meille puhuttiin koko ajan lapsemme kuolemasta, jopa neuvottiin arkun hankkimisessa, vaikka Timothée eli vielä kaksi kuukautta. Meidän mielestämme uskoamme ja toivoamme ei kunnioitettu. Ihmisillä on lupa uskoa ihmeisiin, eikä kenelläkään ole oikeutta viedä toiselta toivoa elämään. Kukaan ei voi tietää elämämme aikaa, eikä sen päättymistä. Toivoisimme, että sairaaloiden henkilökunta ottaisi tallaiset asiat huomioon.

Ensimmäisen koulupäivän elokuussa Timothée jaksoi olla koulussa ja istui pyörätuolissaan muiden lasten tavoin pulpetissaan. Hän oli onnellinen. Mutta sitten vointi alkoi heikentyä, ruoka ei maistunut, yöt menivät valvoen ja päivät nukkuen. Öisin istuimme vuoteen vieressä, annoimme jäävettä ja yritimme helpottaa hänen oloaan. Luimme Raamattua ja lauloimme Jeesuksesta, sitä hän janosi kaikkein eniten.

Tuskia Timothéella oli, siihen hän sai morfiinia, hänellä oli paiseita ja mustelmia kaikkialla kehossaan. Mutta ei hän valittanut, ei hermostunut edes tuskallisiin hoitotoimenpiteisiin. En ole elämäni aikana, enkä sairaanhoitajan urani missään vaiheessa nähnyt sellaista kärsivällisyyttä. Koskaan, eikä missään vaiheessa hän ei ollut katkera.
Mistä tämä pieni poika ammensi voimansa ja rohkeutensa? Siihen on vain yksi vastaus; Jeesus!

Viimeisenä iltana, viimeisinä sanoinaan hän sanoi "Aabraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut."
Syyskuun kolmas päivä aamulla istuimme hänen vuoteensa vierellä ja rukoilimme. Näimme, että oli lähdön aika. Hetken vielä taistelimme, emme tahtoneet luovuttaa vielä, mutta kun Timothée sanoi, viimeisinä sanoinaan "Jeesus", kysyimme "näetkö sinä Hänet?" lapsi vain nyökkäsi, enää ei pystynyt puhumaan, silloin tiesimme, että hänen rakas Vapahtajansa oli tullut hakemaan lapsensa kotiin. Hän ei kuulunut enää meille, emmekä halunnet estää häntä lähtemästä, vaan laskimme hänet riemuiten Jeesuksen ojennetuille käsivarsille.

Silloin Timothée ojensi sairauden runteleman kätensä jotain meille näkymätöntä kohti, vaikkei ollut enää tajuissaan.

Sinä syyskuun kolmantena, maanantaina, kello 10.35. rakas lapsemme sai astua Taivaan kirkkauteen. Yhdessä me suljimme hänen silmänsä, sen ainoan mutta tiesimme, että sillä hetkellä hän todellisuudessa katseli Taivaan ihanuutta uusin, tervein silmin. Sinä päivänä tuli syksy.