Jo kahden viikon ikäisenä Timothée otettiin seurakunnan jäseneksi ja siitä asti hän oli mukana aina Jumalan palveluksessa. Kuuluimme Pontoisen Karismaattiseen Baptisti seurakuntaan. Timothée kävi pyhäkoulua kolmivuotiaasta asti. Hän oli aina innokas rukoilemaan ja aloitti rukouksensa näin:
"Päivää Jeesus, se olen minä Timothée, joka rukoilee."
Koulussa ei saanut rukoilla edes ruokarukousta ja kerran Timothée itki kotiin tullessaan, kun opettaja oli kieltänyt häntä laulamasta Jeesuksesta. Hän rakasti laulamista Hyvästä Paimenestaan.

Nimi Timothée (Timoteus) tarkoittaa "joka kunnioittaa Jumalaa", nimensä tämä lapsi kantoikin hyvin loppuun asti.

Hänen rakkain laulunsa oli "Sinun rakkautesi, sinun voimasi, sinun läsnäolosi elämässäni. Tahdon palvoa sinua koko sydämestäni, koko sielustani ja koko voimastani, koska olet minun Jumalani." Tätä hän lauloi loppuun asti, vaikka voimia ei ollut enää kovin paljon.

Suomessa sitten koulussa oli aamuhartaus, ruokarukous, uskonnonopetusta ja vietettiin kirkollisia juhlia; mikä ihanuus pienelle opetuslapselle. Kun hän tuli ensimmäisenä koulupäivänä kotiin, hihkaisi hän jo ovelta;
"ihanaa, opettaja on uskossa!"

Pyhäkoulu ja seurakuntaelämä olivat Timothéelle tärkeitä. Siellä hän sai myös hyviä ystäviä. Mikkelin Helluntaiseurakunnassa hän olisi halunnut päästä uskovien kasteelle, mutta sairaus esti sen. Timothée oli pahoillaan, mutta uskon, että Jeesus itse on kastanut hänet Kristallivirtaan.

Koko elämänsä, kuten jo mainitsimme, Timothée rakasti Jeesusta. Hänellä oli sellainen luonnollinen ja läheinen suhde Jeesukseen, oli kuin hän olisi nähnyt Tämän vierellään kulkemassa. Ja sairauden aikana se vain kasvoi. Usein hän oli vuoteellaan kädet ristissä ja jos menimme silloin huoneeseen hän sanoi:
"odottakaa hetki, minä rukoilen."
Ne olivat hänen omia hetkiään Jeesuksen kanssa. Kuinka haluaisimmekaan päästä yhtä lähelle Jumalaa, kuin tämä lapsi. Kun hänelle kerottiin sairaalassa, että hoidot eivät tehoa, ensin hän itki, mutta sitten hän rukoili ja aamulla sanoi meille:
"Nyt minulla on rauha, tiedän, että Jumala pitää minusta huolen."
Kun hänelle sanottiin, että hänen pitäisi ratkaista halusiko hän, että vielä yritettäisiin muutama hoito kerta, hän itse päätti, että ei, sillä jos hän sitten paranisi, kaikki näkisivät että se oli Jumalan teko. Kysyimme ymmärsikö hän, että hän voisi silloin vaikka kuolla ja hän vastasi:
"Olen valmis riskeeraamaan elämäni Jumalan kunniaksi."
Viimeisinä kuukausina oli tosi vaikeita aikoja.
Timothée joutui ottamaan happea ja kerrankin kun hänellä oli vaikea olla ja minä itkin, silloin hän sanoi: "Älä ole huolissasi, nämä ovat vain koettelemuksia, ettei tämä kävisi liian helpoksi ja ettemme lopettaisi rukoilemista."
"Kun kysyimme häneltä pelottaako häntä jos hän menee Taivaan Kotiin." Siihen hän vastasi:
"Ehkä vähän, olisin mieluummin mennyt sinne yhdessä teidän kanssanne ja pelkään, että minulle tulee nalleani ikävä" (Timothéella oli aivan vauvasta asti ollut unilelu, joka oli kaikessa aina mukana.)
Mitä siihen sanoa, tiedämme kaikki, että mitään ei täältä maan päältä viedä mukanaan, mutta sanoimme, että olemme aivan varmoja, että Taivaan Isä on järjestävä senkin asian. Nalle laitettiin arkkuun Timothéen kainaloon, Jumala hoitaa asian.
Jos kuka kysyi Timothéelta, pelottiko häntä, hän vastasi, että ei, sillä hän tiesi, että kävi hänen miten kävi, hänen kävi hyvin. Oi jospa me kaikki voisimme olla yhtä luottavaisia tulevaisuutemme suhteen.

Meillä oli tosi ihania keskusteluja viimeisinä viikkoina. Ne kasvattivat meitäkin henkisesti. Näitä hetkiä emme vaihtaisi mihinkään. Luimme Raamattua, Aabraham oli tullut kuin esikuvaksi, kuinka suuri oli Aabrahamin usko ja luottamus. Paavalin retket kiinnostivat tietysti pientä historioitsijaa. Kuinka Stefanus näki Taivaan avoinna ja Jeesuksen valtaistuimellaan. Kuinka Jeesus kulki ja paransi sairaita ja lohdutti kärsiviä. Riemuitsimme siitä, että pian saisimme yhdessä kaikki kokoontua Karitsan juhla -aterialle ja näemme mitä siellä Taivaassa oikein syödään.

Ruokahalua ei Timothéella enää ollutkaan ja kerran kun yritin houkutella häntä syömään, hän sanoi:
"Tiedäthän, ei minulla ole enää ruuan nälkä, on vain hengen nälkä."

Viimeisillä voimillaankin hän vielä murehti toisia, niitä jotka eivät tunteneet Jeesusta, ja itki niitä joiden elämä oli vaikeaa. Kuinka tällainen lapsi voisi elää tässä maailmassa? Uskomme, että Taivaan Isä halusi hänet luokseen, johonkin tehtävään.
Kerran eräs saarnamies sanoi:
"Suremme pois nukkuneita omaisiamme ja kysymme miksi Jumala ei parantanut heitä, mutta voimme lohduttautua, sillä että maailma ei ollut heidän arvoisensa ja Jumala tarvitsi heitä palvelukseensa."
Tiedämme, että Timothéella oli huoli meistä vanhemmistaan, kuinka jaksaisimme, mikä suunnaton suru meillä olisi ilman häntä, onhan hän meille kaikki kaikessa. Ja suru on ollut suuri, ikävä niin valtava, ettei sitä voi edes kuvata. Mutta vakuutimme hänelle, että me kyllä pärjäämme, että hän voi lähteä aivan rauhassa. Ja kun sitten hänen rakas Vapahtajansa tuli häntä hakemaan ei hänellä ollut enää mitään huolta, eikä murhetta.

Voimme sanoa, että Timothéen usko on vaihtunut näkemiseen.