Meidän tänne jäävien elämä jatkuu, vaikka sillä hetkellä, kun rakkaamme lähtee pois, haluaisimme seurata häntä ja lakata elämästä.
Illalla kun vaivumme uneen, viimeinen ajatus on, että jos ei tarvitsisikaan enää herätä. Ja kun uusi aamu taas sarastaa, pettyneenä huomaa, että taas on yksi päivä edessä ja se on otettava vastaan. Kuinka todelliseksi ovat tulleetkaan Raamatun sanat "niin kuin päiväsi, niin on voimasi."
Jumalan tahto on ollut, että meidän elämämme on jatkunut jo kaksi vuotta. Meidän on ollut tyytyminen Hänen tahtoonsa.
Jumalan tahto on meidän ymmärryksemme yläpuolella. Mutta kun luotamme Hänen tahtonsa ja tekemisensä virheettömyyteen ja siihen, että kaikki on edeltä käsin suunniteltu jotain meille käsittämätöntä tarkoitusta varten, saamme voimaa jatkaa ja uskoa. Eikä meidän tarvitsekaan jaksaa enempää kuin tämä päivä, sillä huomista ei ehkä tulekaan.

Jatkamme ja jaksamme, mutta helppoa se ei ole, eikä meille ole helppoa elämää luvattukaan, mutta meille on luvattu kanssakulkija "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." (Matt. 28: 20)

Surutyö:
Kaikkien lähimmäisensä menettäneiden on tehtävä niin sanottu surutyö.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakin. Sanotaan, että siihen kuuluvat eri vaiheet; shokki, kieltäytyminen, itku, yksinäisyys, syyllisyys, katkeruus jne. Jokainen meistä elää varmaan nämä kaikki tunteet, mutta ei ehkä samassa järjestyksessä. Eikä voi sanoa, että suruaika kestäisi vuoden, tai kaksi. Suru voi kestää koko elämän, niin kuin ilokin. Suremme sitä, että rakkaamme ei ole meidän kanssamme juuri tässä ja nyt, meillä on ikävä häntä. Se on aivan luonnollista, eikä sitä tarvitse estellä. Rakkaasta täytyy puhua. Häntä täytyy voida muistella ja silloin hän on kuin läsnä kodissamme ja jokapäiväisessä elämässämme. Me itse olemme kokeneet sen, että kaikkein parasta mitä meille voi kanssaihmiset lahjoittaa, on juttutuokio, Timothéesta puhuen, häntä muistellen. Kun joku kertoo jonkin tapauksen, tai muistelee häntä, se on meille kuin taivaanlahja.

Jos voimme yhdessä itkeä ikäväämme, se lohduttaa kaikkein eniten. Ikäväksemme olemme joutuneet kokemaan sen, että monikaan ei tahdo puhua. Ihmiset kuin arastelevat aihetta, ei uskalleta kertoa tunteistaan, kertoa omasta ikävästään, pelätään vanhempien tunteita. Miksi? Kuolema kuuluu elämään, niin kuin kaikki muukin. Ei ihminen, joka on kuollut lakkaa olemasta. Hän on meille yhä läsnä, muistoissamme ja ajatuksissamme. Meille hän jatkaa samaan tapaan elämistään, mutta eri olomuodossa ja eri paikassa. Uskon silmin näemme hänen jatkavan elämäänsä Taivaan Kodissa. Siellä täyttyvät kaikki hänen toiveensa ja siellä ei ole sairautta, eikä ikävää. Kaikki tämä lohduttaa ja uskon, että saamme etsiä lohdutusta juuri sieltä mistä Raamattu kertoo; iankaikkisesta elämästä. Itkeä saamme, itkihän Jeesuskin. Ja kun itkemme hänen edessään, niin hän aivan varmasti lohduttaa, eikä hänelle ole tabu puhua kuolemasta, sillä hän on kuoleman voittanut.
Eräs hyvin viisas sisar sanoi meille "muistakaa itkeä, teidän kyyneleenne ovat siunaukseksi muille."
Psalmissa sonataan: "Pane leiliisi minun kyyneleeni, ovathan ne sinun kirjassasi. (Ps 56:8)"

Emme pyydä koskaan Jumalaa ottamaan pois meiltä suruamme, emmekä myöskään tuskaamme, ne ovat osa meitä nyt, mutta pyydämme Jumalaa auttamaan meitä elämään niiden kanssa ja muuttamaan ne siunaukseksi.

Syyllisyys ja katkeruus kannattaa karkottaa heti pois. Ne tuhoavat nopeasti mielemme ja koko elämämme. Kenen syy? Voimme aina sanoa "Jos olisimme tehneet niin tai näin." Ja olisimme ehkä voineetkin, lääkärit olisivat voineet, rukoukset olisivat voineet, usko olisi voinut. Mutta kuitenkin kaikki oli viimekädessä Jumalan suunnitelma. Tahdomme ottaa kaiken tapahtuneen Jumalan kädestä. Silloin olemme turvallisella mielellä, tiedämme, että se oli meidän kaikkien parhaaksi. Silloin jaksamme jopa kiittää ja iloita kaikesta. Tämä voi vaikuttaa uskonnolliselta kliseeltä, mutta vakuutamme, että se on totisinta totta, se on uskon kautta elämistä, luottamusta Kaikkivaltiaan täydellisyyteen. Kaiken tämän olemme kokeneet ja voimme Jobin tavoin todeta. "Korvakuulolla vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt." (Job 42: 5)

Mistä lohdutusta:
Kaiken tämän keskellä tuntee itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja eksyneeksi, meidät ihmiset kun on luotu riippuvaisiksi myös toisista ihmisistä.

Läheisensä menettäneille on seurakunnissa surutyöryhmiä. Valitettavasti meidän seudullamme ei ole lapsensa menettäneille erikseen ryhmää. Eikö suru ole sitten samanlainen kaikille? Ei suinkaan, surulla on monet kasvot. On aivan erilaista menettää iäkäs äitinsä, kuin pieni lapsensa, voin sen vakuuttaa, sillä olen kokenut molemmat aivan lähiaikoina. Surutyötä voi tehdä kaikkein parhaiten sen lähimmäisen kanssa, joka on kokenut samaa. Siksi surutyö ryhmiä täytyisi olla useampia.
Meille tarjoutui vuosi poikamme kuoleman jälkeen erinomainen tilaisuus osallistua lapsensa menettäneiden vanhempien viikonloppu leirille, Oulun lähellä. Sen järjesti SYLVA, Oulun Yliopistollisen Sairaalan lasten syöpäosaston kanssa. Viikonloppu oli vanhemmille ilmainen, paikka oli kaunis, meitä hemmoteltiin ja saimme puhua lapsistamme ja kokemuksestamme ammattihenkilöiden ja "asiantuntijoiden" kanssa (kaikki jotka olivat kokeneet saman surun.) Tällaisia tapahtumia saisi olla useammin.

Kuitenkin läheisten ihmisten apu on kaikkein tärkeintä. Älkää jättäkö vanhempia yksin, vaikka he vetäytyisivät syrjään. Meidän kulttuurissamme kunnioitetaan surevan yksityisyyttä, jätetään hänet "rauhaan" juuri silloin kun hän tarvitsisi toisen läsnäoloa. Kuolemaa seuraavina päivinä käydään tuomassa surunvalitteluja, kukkia, kortteja ja soitellaan. Sitten ovat hautajaiset, siellä halataan ja lohdutetaan, mikä on aivan hienoa. Mutta sitten elämä palautuu tavalliseen rytmiinsä ja alkaa suuri hiljaisuus ja yksinäisyys, posti ei tuo lohduttavia viestejä, eikä kukaan tule kylään. Jotkut jopa välttelevät surevia, ei tiedetä mitä sanoa. Ei tarvitse sanoa mitään, ei tehdä mitään, olla vain vierellä, ottaa osaa suruun. Minusta tämä tavallinen suomalainen sanonta "otan osaa" on niin hyvin sanottu, siinä toinen on osallisena suruusi. Surua ei voi jakaa, eikä siitä ottaa osaa pois, mutta siinä voi olla hetken toisen kanssa. Sanoohan Raamattukin "Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room 12:15)

Hautajaiset:
Ajattelin aina, että jos joskus oma lapseni kuolee, en voisi, en kestäisi haudata häntä.
Kun se hetki sitten koitti sekin täytyi kestää. Timothée kuoli kotona, meidän vanhempien ollessa hänen vierellään. Sitten tulivat kotisairaanhoitaja ja sisareni, jotka auttoivat järjestelyissä; hautaustoimiston ja arkun hankkimisessa ym. Hyvästellä oma rakas lapsensa ja laittaa hänet arkkuun ja sulkea se ylösnousemuksen päivään asti, kuinka sen voi kestää, eikä sitä inhimillisin voimin olisi voinutkaan kestää, mutta kun arkun äärellä lauloimme vielä Timothéen rakkaimmat laulut, saimme ylhäältä sellaisen voiman, jota ei voi ihmismieli ymmärtää. Kun lauloimme "Hän on täällä, Hän on täällä, meitä siunatakseen ja meitä lohduttaakseen", sanoin kuvamaton rauha laskeutui sydämiimme.

Hautajaisten käytännön järjestelyt ja tarjoilemiset hoitivat sisareni ja ystävämme, mutta itse valitsimme laulut ja ohjelman. Siunaustilaisuus toimitettiin Timothéen omassa seurakunnassa. Sinne oli tullut häntä Taivasmatkalle saattamaan suuri joukko sukulaisia; Suomesta, Ranskasta ja Martiniquelta, sekä ystäviä eri kansallisuuksista, roduista ja uskonsuunnista. Kaikki mantereet; Eurooppa, Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia olivat edustettuina. Kaikki olivat Timothéen ystäviä ja kaikki rakastivat häntä. Siksi Timothéen testamentiksi jäikin laulu, joka laulettiin viimeksi "Varjele ja siunaa Afrikkaa, Amerikan maita, Eurooppaa, Australiaa, suurta Aasiaa, siunaa koko maailmaa, siunaa koko maailmaa." Timothée rukoili aina kaikkien maiden lasten puolesta ja itki ajatellessaan heidän kärsimyksiään.

Hautajaiset eivät olleet mikään surujuhla, vaan ilon juhla, iloittiin pienen kristityn vaelluksen onnellista päättymistä, hänen savuttuaan Kultakaupunkiin.
Kun laskimme arkun maanpoveen, voimme kuulla kuin suurten vetten pauhun kun ylösnousseet ylistävät Karitsaa, saimme nähdä tästä kuin ennustuksen. Sitten haudan ylitse kävi tuulen vire ja pieni lintunen alkoi laulaa.

Hauta:
Timothée on haudattu ukkinsa ja mumminsa kanssa samaan hautaan, siellä he ovat sylikkäin odottamassa kutsuhuudon kaikua kun Ylkä saapuu vapauttamaan myös heidän ruumiinsa kuoleman kahleista.
Käymme usein haudalla, sillä se on kuin muistomerkki ja kunnianosoitus niille, jotka ovat meitä edeltäneet ja säilyttäneet uskonsa. Siellä käynti tuo myös lohtua ja rauhoittaa mielen; se voi olla hyvinkin hoitavaa, sitä ei pidä väheksyä.

Muistot:
Rakkaan tavaroista ja vaatteista luopuminen on hyvin henkilökohtaista. Ketään ei pitäisi painostaa, eikä neuvoa tässä asiassa. Itse emme ole voineet panna pois Timothéen tavaroita. Heti hautajaisten jälkeen veimme hänen pelejään ja videokasettejaan lasten syöpäosastolle, Sinne Tomothéekin olisi varmaan halunnut ne antaa. Hänen ystävilleen annoimme joitakin leluja ja vaatteita muistoksi. Muuten huone on ennallaan ja siitä on tullut meille paikka, missä on mukava askarella ja tehdä töitään. Lapset saavat vapaasti leikkiä ja muistella ystäväänsä.

Elämä eteenpäin:
Daavid vastasi: "Kun lapsi vielä eli, paastosin minä ja itkin, sillä, minä ajattelin: Kenties Herra on minulle armollinen, niin että lapsi jää eloon. Mutta kun hän nyt on kuollut, niin mitä minä paastoaisin? Enhän minä enää voi palauttaa häntä. Minä menen hänen tykönsä, muta hän ei enää palaa minun tyköni" (2 Samuel 12:22-23.)
Meidän täytyy nyt jatkaa elämää niin normaalisti kuin pystymme. Käymme työssä, seurakunnassa ja tapaamme ystäviä. Niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin "elämä jatkuu", mutta ei sitä voi sen paremmin sanoa. Hoidamme tehtävämme yhteiskunnassa niin hyvin kuin voimme; kotimme on viihtyisä, pihamaa täynnä kukkia, seuraamme yhteiskunnallisia tapahtumia ja meillä on harrastuksia. Elämme kuten muutkin tasapainoiset ihmiset. Kuitenkin meistä puuttuu jotain. Olen usein verrannut sitä amputointiin; kuin sydämestämme olisi amputoitu osa pois. Emme osaa iloita ja nauttia kaikesta täysipainoisesti, vaan aina on kuin surumielisyys verhoaisi kaiken. Tähän täytyy tottua ja se täytyy hyväksyä osaksi elämäämme.

Kaikella tällä on tarkoituksensa, niin kuin kaikella minkä elämä meille tuo tullessaan. Kysymme yhä uudestaan "mikä voi olla sen tarkoitus, että lapsen täytyi kärsiä niin paljon?" Se on käsittämätöntä, mutta sillä on jokin tarkoitus ja se selviää kerran meille. Ehkä se on jo Timothéelle itselleen selvinnyt. Ehkä Jumala sen kautta on vetänyt läheisyyteensä ihmisiä. Ehkä ne rukoukset joita silloin rukoiltiin ovat kantaneet hedelmää ja saamme nähdä kerran siitä sadon.
Meitä auttaa eteenpäin usko siitä, että saamme pian rakkaan lapsemme takaisin. Kuten Abraham uskoi saavansa Jisakin takaisin, niin mekin olemme luopunneet lapsestamme tietäen saavamme hänet takaisin ylösnousemuksessa ja iankaikkisuudeksi.

Jumala tahtoo meidän ihmisten kantavan toinen toistemme kuormia. Meidän tehtävämme on auttaa ja lohduttaa niitä, jotka vaikeuksissa ovat. Tunnemme itsemme etuoikeutetuiksi, koska olemme saaneet kokea tällaisen armon ja rakkauden määrän. Sillä rakkaudessaan Jumala on toiminut juuri näin. Rakkaudessaan Jumala otti lapsemme luokseen turvaan.

Emme ole koskaan aikaisemmin kokeneet Jumalan läheisyyttä niin valtavana, kuin nyt, se on meille elävää todellisuutta. Jumala on meille arkipäivää, Hän on kaikessa, missä olemmekin ja mitä teemmekin. Kuinka emme sitten haluaisi jakaa sitä toisillekin.
Päivääkään emme vaihtaisi pois tästä kokemuksesta, siitä rikkaudesta ja rakkaudesta, jota olemme saaneet kokea. Timothée itsekin sanoi kerran sairautensa loppuvaiheessa "olen kiitollinen tästä sairaudesta, sillä muuten en olisi koskaan päässyt näin lähelle Jumalaa."
Tämän etuoikeuden vuoksi, me olemme valmiit auttamaan niitä joilla on vaikeaa.
Jos lapsesi sairastaa, on kuollut tai muuten olet vaikeassa elämän tilanteessa. Jos tarvitset tukea tai esirukousta, jos tahdot purkaa sydäntäsi, tarvitset lohdutusta, me olemme täällä. Ja ennen kaikkea Jumala on täällä ja Hän kuulee ja auttaa.

"Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat." (2 Kor 1: 3,4)

Kun kirjoitamme tätä, rakas lapsemme on ollut Taivaan Kodissa jo kaksi vuotta. On vaikeaa muistella ja kirjoittaa niistä vaiheista, joitten läpi jouduimme kulkemaan. Kuvailla sitä tuskaa ja ahdistusta, pelkoa, niitä toivon ja epätoivon hetkiä. Kaikkein vaikeinta on kuvailla sitä sanoinkuvaamatonta kärsimystä, jonka lapsemme joutui kestämään yhdeksän kuukauden aikana, ennen kuin pääsi lepoon ja rauhaan Vapahtajansa käsivarsille. Tuskallista on myös kuvailla lähdön hetkeä ja eron aiheuttamaa ikävää. Miksi sitten kirjoitamme niistä, miksi emme anna ajan hoitaa tehtäväänsä ja parantaa haavat, vaan revimme ne uudelleen auki, muistellessamme niitä kärsimyksen hetkiä? Ensiksikin siksi, että olemme sen velkaa Timothéelle. Haluamme kertoa pienen pojan taistelusta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä kauhean sairauden aikana. Ja ennen kaikkea hänen uskostaan ja suhteestaan Jumalaan. Rakkaudesta, joka hänellä oli Jeesukseen koko elämänsä ajan ja joka johdatti hänet kuolemasta iankaikkiseen elämään. Haluamme myös siksi kertoa kaiken, että voimme näin todistaa, ettei niin suurta ahdistusta tai kärsimystä ole, ettei Jumala voisi sen keskellä lohduttaa ja sen kautta kirkastaa itseään.